Linoleikkaus on sittenkin kivaa

Kenkälino

Irlannin sää

Jatkoimme matkakirjaprojektia toisella kouluviikolla. Olin ajatellut tehdä kuvia yhdistäen tussipiirrosta ja vesivärimaalausta. Jo aiemmin olin miettinyt, että linoleikkausta voisi olla kiva kokeilla pitkästä aikaa, ja siinä piirtämistä aloitellessani vakavasti harkitsin asiaa. Päädyin lopulta linon kannalle, mistä opettajakin oli sitten oikein innoissaan. Kivaa päästä pitkästä aikaa tekemään grafiikkaa!

Tein suunnitelman kolmivärisestä linosta, ja malliksi pääsivät omat kenkäni. Kaivertamaan pääsin luokkalaisen lainattua minulle kaivertimiaan. Vedostaminen on paljon rankempaa kuin kotipuolessa, täällä ei käytetä prässiä, vaan kaikki vedostavat käsin. Homman lähdettyä käyntiin tuntui se sen verran kivalta, että voisi kotona Suomessakin jatkaa omalla ajalla.

Omien eväiden tekemistäkin on nyt tullut kokeiltua. Ensimmäisellä kerralla tuli tehtyä vähän liikaakin, koko loppupäivänä ei sitten enää ollutkaan ollenkaan nälkä… Pikkuhiljaa alkaa tottua myöhäisempään lounasaikaan.

Vielä toisena päivänä lainasin linokaivertimet, mutta koulun jälkeen kävin luokkakaverin suosittelemassa paikassa hankkimassa omat välineet. Nyt on sitten hyvä syy jatkaa Suomessakin! Ensimmäisen kerroksen vedostamisessa oli vähän totuttelemista, mutta oikean tekniikan löydyttyä tuli jäljestäkin kelvollista.

Linon tekeminen sujui suht hyvää tahtia, käytännössä aina päivässä yksi kerros kaivertamista ja vedostamista. EI tarvinnut turhan panttina papereiden kuivumistakaan odotella, kun ne yön yli ja aamupäivällä kaivertaessa aina kuivuivat sopivasti. Viimeinen kerros olikin valmis vähän nopeammin, joten torstaina jäi aikaa luonnostella muita kuvia matkakirjaan. Olimme Reetan kanssa ajatelleet lähteä viikonloppuna käymään aransaarilla, joten koulun jälkeen menimme etsimään turisti-infoa ja varamaan matkaa. 

 

 

 

 

Aransaaret

Perjantaina koulu alkoi taas myöhemmin, mikä tarkoitti sitä, että vähän pidempään nukkuneena ja virkeänä oli hyvä mennä kuuntelemaan taidehistorian luentoa. Samat asiat oli käyty läpi Suomessa omassa koulussa jo aiemmin, mutta lyhyellä luennolla sai silti vähän uutta näkökulmaa asiaan. Katsoimme kun taiteilijat esittelivät videoilla töitään ja työtapojaan.

Koulun jälkeen oli hyvin aikaa valmistautua lähtöön aransaarille, olimme sopineet, että Galwaysta lähtevä bussi ottaisi meidät kyytiin Spiddalista iltapäivällä. Siinä tiensivussa odotellessamme jännitimme, mahdammeko tunnistaa oikean bussin ennen kuin se hurauttaa mennä ohitse. Lopulta saimme kuin saimmekin heiluteltua hieman myöhässä saapuneen bussin pysähdyksiin, jonka kyydissä matkasimme Rossaveeliin ja sieltä lautalla Inishmoren (iiriksi Inis Mór) saarella sijaitsevaan Kilronanin kylään. Yöpaikkaa etsiessämme ehdimme ihmetellä maisemia ja monia hylättyjä kivitaloja. Siihen aikaan perjantai-iltaa ei saarella liikkunut turisteja, ja paikallisetkin tuntuivat pysyvän omissa oloissaan. Silloin huomasin kuinka ihanan hiljaista saarella on, tunne oli sama kuin kesämökillä olisi, täysin omassa rauhassa poissa kaupungin hälystä. Vaikkei asunpaikkamme Spiddalissa ole mitenkään meluissa paikassa, vasta täällä oikeasti huomasin, kuinka liikenteen ja muun elämisen äänet kuuluvat sinnekin.

Saarella on erittäin paljon kiviaitoja

Illalla nukkumaan mennessä meille molemmille oli tullut enemmän tai vähemmän flunssainen olo, juuri sopivasti sen kerran kun lähdettiin reissuun… Herätessä ei onneksi kuitenkaan ollut niin huono olo etteikö olisi jaksanut lähteä tutkimaan saarta, ja hyvillä mielin siirryimme aamupalalle. Ruokahuoneesta löysimme, kuinkas sattuikaan, kaksi muuta vaihto-opiskelijaa Suomesta! Heidän kanssaan ihmettelimme kuinka ihmeessä täällä Irlannissa on niin paljon suomalaisia, he olivat jo kuudes ja seitsemäs Irlannissa tapaamamme suomalainen. Kaiken lisäksi he kertoivat tavanneensa edellisenä päivänä sattumalta muuten vaan reissaavan suomalaisen. Joku irlantilainenkin oli kuulema ihmetellyt että mistä niitä suomalaisia oikein sikiää!

Aransaarilla, tai ainakin Inishmorella voi kulkuneuvoksi valita polkupyörän, hevoskärryt tai turistibussin. Me valitsimme polkupyörät ja niillä olikin erittäin kätevä liikkua omaa tahtia minne tykkäsi. Meillä oli mielessä jo etukäteen muutama paikka missä käydä, joista yksi oli Black Fort (Dún Dúchathair), mutta tie sinne muuttui jokseenkin epätasaiseksi ja katsoimme parhaaksi jättää väliin. Otimme suunnaksi Dún Aonghasan linnoituksen. Sinne olikin sen verran matkaa, että matkanvarrella ehtisi varmasti ihailla kunnolla maisemia ja ottaa valokuvia, varsinkin kun aurinko paistoi eikä sadepilviä näkynyt lähettyvillä.

Linnoitus kalliolla

Itse linnoitukseen ei päässyt pyörällä, ja sinne kiivetessä kävi selväksi miksi se oli aikoinaan päätetty perustaa juuri siihen paikkaan. Dún Aonghasa sijaitsee valtavan korkean kallion reunalla, josta on suora pudotus mereen. Tämän lisäksi ihmiset saivat suojaa korkeista kivimuureista, eikä vihollinen varmasti päässyt yllättämään edestäkään kiivetessään korkeaa, puutonta mäkeä ylös.

Linnoituksen kalliot olivat upeita, ja pidimmekin siellä evästauon, ja ehdinpä siinä luonnostellakin vesivärimaalausta kalliosta. Siellä kallioilla ollessamme kuulin ukkosen jyrinää, ja se sai minussa aikaan kylmät väreet, kun tajusin äänen tulevan kaukana alhaalla kallioon iskevistä aalloista. Se oli unohtumaton kokemus.

Pois lähtiessämme saimme huomata, kuinka paikalle oli äkkiä pelmahtanut lauma turisteja. En ylläty, jos linnoituksessa vierailumme aikana telineisiin ilmestyneiden pyörien määrä olisi yltänyt sataan… Lauttamme lähtöön oli vielä hyvin aikaa, ja paluumatkalla oli hyvin aikaa pysähtyä kuvailemaan. Näin nyt toista kertaa Irlannissa haikaroita, mutten taaskaan ehtinyt ottaa kuvaa. Tälle matkalle sattuivat ne reissun ainoat kunnon sateet, eivätpä ne kuitenkaan menoa ihmeemmin haitanneet.

Löysimme vanhan kelttiläisen hautausmaan

Lähdön aika koitti, ja jostain syystä juuri kun pääsimme kyytiin, lautta lähti puoli tuntia etuajassa, ja vähän jännitin, tuliko sitä vahingossa mentyä väärälle lautalle… Ihan oikeaan paikkaan kuitenkin pääsimme, tosin se tarkoitti että joutuisimme odottamaan bussia pitkään kylmässä säässä. Pian paikalle kuitenkin saapui mysteeribussi, ja niiden aamulla tapaamiemme kahden suomalaisen kanssa mietittiin, minne se mahtaa olla menossa ja uskaltaisiko sinne mennä kyytiin. Kysyttäessä kuski kumminkin reippaasti hätisti meidät kyytiin, ja kipusimme bussin ylempään kerrokseen, vaikka olin aika varma, ettei se millään voinut olla meidän bussimme, sehän oli saapunut vaikka kuinka paljon lippuuni merkittyä lähtöaikaa aiemmin… No, kerran liput kelpasivat, niin katsotaan sitten että minne tässä joudutaan. Eipä ainakaan enää tarvinnut värjötellä kylmässä. Bussi seisoi pitkään paikallaan ja lähti lopulta vasta tasan kuudelta, joka sattui myös olemaan lippuun merkitty lähtöaika… Kai se sitten oli oikea bussi?

Pääsimme turvallisesti perille oikeaan osoitteeseen, tyytyväisenä reissuun. Särkylääkkeen avustuksella oli hyvä pyöräillä ympäri saarta, eikä flunssa haitannut. Vasta illalla alkoi tuntua kuumeiselta, ja sitä tautia saikin sitten potea muutaman päivän.